2 viikkoa samassa asunnossa miehen kanssa on ajaa minut hulluksi. (mielettömän pienessä asunnossa) Tietysti meillä on hyviäkin hetkiä, mutta enemmän niitä, jolloin minä menetän hermoni jostain pikkuasiasta. Mutta onko tuo ihmekään kun koko asunnosta ei löydy pusuvapaata nurkkaa. Heräämisestäni (noin kello yksi päivällä) asti vietin päivän kirjastossa piilossa sateelta. Lainasin Helen Fieldingin Bridget Jones -elämäni sinkkuna, joka on juuri sellaista höpöpöpön humoristista viihdettä, jota haluankin lukea laiskana peiton alla ukkosen jyristessä ulkona. Auringon pilkistäessä kävelin Hämeenkatua Koskikeskuksen Arnoldsiin ostamaan muutaman hillo ja creme täyteisen munkin. Olin haaveillut niistä pitkään. Ensin aikomukseni oli mussuttaa ne yksin puistonpenkillä Bridget Jonesista nauttien, mutta kuskasin munkit kuitenkin kotiin jaettavaksi poikaystävän kanssa. Koko kotimatkan tunsin hyvää mieltä siitä, että ilahdutan miestäni, ja tunsin ylpeyttä ollessani hyvä tyttöystävä.

Itse asiassa meillä on valtavasti erilaisia rooleja. Olemme tyttöystäviä (jonain päivänä kenties vaimoja), ystäviä, opiskelijoita tai työssäkäyviä, jolloin työnimikkeemme määrittää meidät, ja jossain kaiken alla olemme me itse. Jokaisessa roolissa meitä arvostellaan eri tavalla. Olenko hyvä vai huono tyttöystävä? Hyvän tyttöystävän tunnusmerkkejä ovat yleensä ainakin uskollisuus, suloisuus, usein mies odottaa meidän osaavan laittaa ruokaa ja näyttävän sievältä. (Ruoan laiton minun saarelaiseni on onneksi unohtanut jo aikapäiviä sitten.) Huono tyttöystävä potee huonoa itsetuntoa tai/ja omaatuntoa, panee ranskikset uuniin kun on luvannut kokata miehelleen, ja saattaa jopa näyttäytyä takkuisena pandana teekupin ääressä. Tosin, onneksi, suhteen kestettyä pidempään miehet huomaavat tyttöystävänkin olevan vain ihminen ja meidän elävän 2000 -luvulla, jolloin naisen lahjakkuudet saattavat olla jossain täysin muualla, kuin viiden tähden  illallisessa ja puuterin oikeaoppisessa levittämisessä.

Tietysti meillä yleensä on muitakin suhteita kuin poikaystävä. Hyvä kaveri osaa lohduttaa ja kuunnella, ja on tietysti aina paikalla tarvittaessa. Jostain syystä se on usein helpompaa kuin olla aina paikalla poikaystävän elämässä. Ystävyyssuhteet kantavat yleensä vuosikausia riidoista tai erimielisyyksistä huolimatta. Mutta jos poikaystävän kanssa menee sukset ristiin, suhteen jatkaminen saattaa olla paljon haastavampaa. Vanha sanonta “miehet vaihtuvat, mutta ystävät pysyvät” pitää aika hirmu hyvin paikkansa.

Opiskellessamme tai töitä tehdessämme meidän odotetaan olevan tunnollisia, ahkeria, ja mielellään vähään tyytyviä. Sitähän me myös kahdeksasta neljään työmaailmassa olemme, olosuhteiden pakosta. Jos alkaisimme laiskotella työpaikalla ja sanoisimme pomolle ärräpäitä palkkaneuvottelussa, tai vaihtoehtoisesti jättäisimme koulut kesken luultavasti jäisi se makaronipussikin ostamatta.

Mutta kun illalla raahaudumme kotiin sängyn päälle tuijottamaan telkkarista suosikki sarjaamme, olemmeko samoja ihmisiä kuin töissä, koulussa, treffeillä tai kavereiden kanssa kahvilassa? Luultavasti emme ainakaan täysin. Kukaan tuskin on niin rohkea, että uskaltaa näyttää julkisesti ne kaikkein omituisimmat tapansa. En minä ainakaan viitsisi alkaa halailemaan ja höpöttämään pehmoeläimille jos tietäisin jonkun muun näkevän.  Ja tuskin edes olen ainoa joka niin tekee. Jotkin asiat haluaa jakaa vain oman itsensä kanssa.

 Kotona Saarelaiseni olikin valmistanut minulle ruokaa, jonka nälkäisenä keskustamatkaajana otin iloisena vastaan. Syötyämme ruoan ja makeat hautauduimme molemmat peiton alle kirjojemme kanssa. Siinä se sitten jo olikin. Minun yrittäessäni uppoutua neiti Jonesin  pohdintaan miehistä, Saarelaiseni halusi jakaa oman kirjansa parhaat palat kanssani. Kun vastaukseni hiljenivät lopulta pelkiksi ynähdyksiksi, puhuminen vaihtui jalka- ja käsipeliksi. Jalat työntyivät päälleni ja varpaat kutittelivat pohkeitani. Kädet kietoutuivat sormieni ympärille, ja minä sain taas hienon syyn tiuskia “Don’t” sanaa ja kiskoa käsiäni pois. Välillä mietin, että onko vika minun oman tilan kaipuussani vai hänen läheisyyden kaipuussaan.  Lopulta pakenin suihkuun ja lorotin vettä vähintään puoli tuntia. Viedessäni vuodevaatteita parvekkeelle tuulettumaan, hän oli heti auttamassa, ja nytkin kirjoittaessani hän tulee seisomaan selän taakse ja kyselee miten kirjoittaminen sujuu. Perjantaina viemme kissan äidilleni hoitoon matkan ajaksi, ja näen taas pitkästä aikaa toisessa kaupungissa asuvia ystäviäni. Sinne en mene minä yksin, vaan me. Unelmien poikaystävä?

Sain äsken sanottua, että tämän kirjoittaminen on minun oma tilani, jota minulla ei fyysisessä mielessä juuri nyt ole.   
Vielä puoli viikkoa, toivottavasti homma sujuu paremmin, kun saamme molemmat tilaa ympärillemme.