Kaikesta huolimatta on ihanaa olla rakastunut. Pelkäsin koko rakkauden tunteen hiipuneen jo jonnekin. Oikeastaan ajattelin minussa olevan jokin vika, kun en voi pitää yllä kiinnostusta toiseen ihmiseen puolta vuotta pidempään. Tietysti minulla on ystäviä, jotka olen tuntenut kolmannesta luokasta asti, mutta ystävyys on ihan eri asia kuin romanttiset suhteet. Tiedän, että mielialani vaihtelevat tosi nopeasti, koska vasta pari päivää sitten tuskailin sen kanssa, kun mies tunkee koko ajan kiinni. Tänään meillä oli kuitenkin tosi kivaa yhdessä, vaikka olimme vain kotona. Itse asiassa minun suhtautumiseni muuttui heti, kun mies otti pahasti itseensä tiuskimiseni. Eikä se tietenkään ole mikään ihme, osaan välillä olla ihan kamala tyttöystävä.  (E-pillereiden käyttöohjeessa sanottiin, että mielialan vaihtelut ovat tavallisia ensimmäisten kuukausien aikana. Voisiko sillä olla jotain vaikutusta?) Pakkasin tänään matkaa varten ja siivosin huoneeni ja tiskasin tiskit, että olisi sitten mukavampi tulla takaisin kotiin. Ärähtelin aina kun mies yritti tehdä jotain tai minun käskyni mukaan oli “poissa tieltä”, eli seisoi kynnyksen toisella puolella tuijottamassa minua. Lopulta mies päätti maata sängyllä ja tehdä jotain vain kun minä käsken niin. Ilmeisesti se oli hänen tapansa osoittaa mieltään. Kun sain siivouksen valmiiksi, huomasin lopulta miehen vakavan ilmeen, joka tosiaan on epätavallinen tämän hymykuoppaisen hurmurin kasvoilla, ja tunkeuduin viereen kiskomaan saarelaisestani irti mikä oli ongelmana. Tyypillisen miehen tyylillä saarelaiseni ei tietenkään suostunut ensin sanomaan mitään vaan kielsi koko ongelman. Lopulta sain hänet myöntämään, että hänestä tuntuu välillä kuin olisi pelkkä lelu minulle. Kaikki älä koske, mene pois, älä tee sitä, tee tämä, älä halaa ja älä pussaa kommentit olivat ilmeisesti saaneet pisteensä. Pyysin kovasti anteeksi ja yritin parantaa tilanteen puhumalla, mutta saarelaiseeni, kuten kai miehiin yleensä, puri puhetta paremmin hiljaa oleminen ja leikittelevä halaileminen ja pusuttelu.

Kummallista kun mies ilmaisee närkästyksensä käytökseeni se muuttuu heti. Niin kauan, kuin hän sopeutui kaikkiin oikkuihini, minun oloni vain paheni. Enkä ole ainoa tietämäni nainen, jolla on samoja oireita. Ennen vanhaan nainen oli automaattisesti alistettu osapuoli, joka teki mitä käskettiin turhia mukisematta. Välillä jos nainen jostain syystä pääsi niskan päälle ja mies alkoi myötäillä, lopulta miehen ärähtäminen mitan tullessa täyteen sai naisen heti ruotuun. Sitä on pidetty jollain lailla kulttuurin juonteena, mutta kyllä alistuminen ja miellyttäminen on jollain tasolla naisen perusluonteessa. Vielä meidän feminismi- aikanammekin miehen mitan täyttymiseen vastataan miellyttävin ja lepyttelevin keinoin. Tietysti on niitä itsenäisiä naisia, jotka voivat vain pakata laukut, napata Kanarian linnun kainaloon ja pamauttaa oven kiinni perässään, mutta useimmat meistä ovat niitä jotka jäävät kotiin leipomaan pullaa ja halailemaan ja elämään sovussa.  

Tietenkään en oleta, että oikeasti vihaisen miehen luo pitäisi jäädä nöyristelemään. Jos suhteessa on selkeä arvojärjestys, jossa nainen on se hierarkian alempi osapuoli, kannatan ehdottomasti sen Kanarian linnun tai minkä otuksen ikinä kainaloon nappaamista ja etsimään paremman rakastumisen kohteen, jolle leipoa niitä pullia. ( Niitä jopa minä osaan tehdä.  Itse asiassa minulla on juuri patonkitaikina kohoamassa, ja taidan mennä tarkistamaan sen voinnin.)

Matkan aikana kirjoitusvauhti luultavasti hidastuu, mutta luultavasti minulla on Kyproksellakin kone käytössäni, joten ainakin muutamia kirjoituksia oletan saavani aikaan.

Äsken maatessani sängyssä (yksin, sillä mies lähti jo aikaisemmin viemään yliopistolle omia ja erään ranskalaisen ystävänsä raportteja heidän vaihtarivuotensa opiskeluista!) aloin pelätä Kyprokselle menoa. Saarihan olisi aivan uskomaton paikka pelkkään lomailuun, miettikää vaikka kaikkia aurinkorantoja, kirkkaan sinistä vettä ja eksoottisia baareja, mutta minua odottavat niiden lisäksi vanhempien, isovanhempien ja muiden sukulaisten, sekä ystävien riemuisa tapaaminen. (Toivottavasti riemuisa!)  Olen usein aivan liian arka isoissa ihmisporukoissa, varsinkin kun minun pitää puhua englantia, joka ei tosiaan ole vahvimpia alueitani. Itse asiassa aloin miettiä strategiaa, jonka avulla selviytyisin kunnialla kaikkien tätien, setien ja parhaiden ystävien seassa.  Eräs asia, joka minua myös hämää tässä tilanteessa, on tyttöystävän rooli, jonka monet tuntuvat käsittävän sillä tavalla, että saatan milloin tahansa kadota kuvioista, joten minuun ei kannata tehdä sen parempaa tuttavuutta.  Toinen suuri pelon aiheeni on se, että kaikki alkavat taas puhua keskenään turkkia ja minä istun tuntikausia hiljaa poikaystävän kainalossa ymmärtämättä mistään mitään. (Se pelko ei ainakaan ole aiheeton, sillä niin kävi kyproslaiseni veljen, serkun ja kaverin käydessä visiitillä Suomessa.) Toisaalta minulla on Kyproksella vastassa ainakin kolme ihmistä, jotka jo tiedän, ainakin jollain tasolla.

1. Pidä päämäärä aina mielessäsi. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustuminen.
2. Älä sulaudu kiltin tyttöystävän rooliin, vaan tuo itsesi esiin omana upeana persoonanasi. (olisipa tämä yhtä helppoa toteuttaa käytännössä)
3. Jos kieli, josta et ymmärrä hölkäsen pöläystä alkaa tulvia korvista ulos, käytä tekosyynä esimerkiksi juoman tai ruoan hakemista ja katoa paikalta. Samalla reissulla voit esimerkiksi yrittää hieroa tuttavuutta  jonkun tielle osuneen kanssa. (Hyviä aloituksia: "Olisiko lainata korkin avaajaa?")
4. Älä juo itseäsi känniin. Pieni mukava hiprakka on tietysti sallittua, jos se antaa rohkeamman ja rennomman olon.
5. ÄLÄ turvaudu poikaystävään joka tilanteessa vain koska tunnet hänet ja se on aina turvallinen tapa pelastua orvolta ololta.
6. Älä hermoile!!

Pitää muuten etsiä sanakirjasta, mitä korkinavaaja on englanniksi.

Enkä muuten usko, että paikalla on koskaan niin paljon porukkaa, etteivät kaikki istuisi vähintään samassa ringissä ja puhuisi keskenään. Joten itse asiassa 3. kohdan voisi pyyhkiä yli. Pitänee siis joko sopeutua tuskaisiin ymmärtämättömyyden hetkiin tai opetella puhumaan turkkia 6 päivässä, TAI tehdä sitten h-hetkellä tiettäväksi, ettei ymmärrä yhtään mitään ja voisivatko ihmiset ystävällisesti siirtyä puhumaan englantia. (Ei kai se ole mitenkään epäkohteliasta?)

2 viikkoa samassa asunnossa miehen kanssa on ajaa minut hulluksi. (mielettömän pienessä asunnossa) Tietysti meillä on hyviäkin hetkiä, mutta enemmän niitä, jolloin minä menetän hermoni jostain pikkuasiasta. Mutta onko tuo ihmekään kun koko asunnosta ei löydy pusuvapaata nurkkaa. Heräämisestäni (noin kello yksi päivällä) asti vietin päivän kirjastossa piilossa sateelta. Lainasin Helen Fieldingin Bridget Jones -elämäni sinkkuna, joka on juuri sellaista höpöpöpön humoristista viihdettä, jota haluankin lukea laiskana peiton alla ukkosen jyristessä ulkona. Auringon pilkistäessä kävelin Hämeenkatua Koskikeskuksen Arnoldsiin ostamaan muutaman hillo ja creme täyteisen munkin. Olin haaveillut niistä pitkään. Ensin aikomukseni oli mussuttaa ne yksin puistonpenkillä Bridget Jonesista nauttien, mutta kuskasin munkit kuitenkin kotiin jaettavaksi poikaystävän kanssa. Koko kotimatkan tunsin hyvää mieltä siitä, että ilahdutan miestäni, ja tunsin ylpeyttä ollessani hyvä tyttöystävä.

Itse asiassa meillä on valtavasti erilaisia rooleja. Olemme tyttöystäviä (jonain päivänä kenties vaimoja), ystäviä, opiskelijoita tai työssäkäyviä, jolloin työnimikkeemme määrittää meidät, ja jossain kaiken alla olemme me itse. Jokaisessa roolissa meitä arvostellaan eri tavalla. Olenko hyvä vai huono tyttöystävä? Hyvän tyttöystävän tunnusmerkkejä ovat yleensä ainakin uskollisuus, suloisuus, usein mies odottaa meidän osaavan laittaa ruokaa ja näyttävän sievältä. (Ruoan laiton minun saarelaiseni on onneksi unohtanut jo aikapäiviä sitten.) Huono tyttöystävä potee huonoa itsetuntoa tai/ja omaatuntoa, panee ranskikset uuniin kun on luvannut kokata miehelleen, ja saattaa jopa näyttäytyä takkuisena pandana teekupin ääressä. Tosin, onneksi, suhteen kestettyä pidempään miehet huomaavat tyttöystävänkin olevan vain ihminen ja meidän elävän 2000 -luvulla, jolloin naisen lahjakkuudet saattavat olla jossain täysin muualla, kuin viiden tähden  illallisessa ja puuterin oikeaoppisessa levittämisessä.

Tietysti meillä yleensä on muitakin suhteita kuin poikaystävä. Hyvä kaveri osaa lohduttaa ja kuunnella, ja on tietysti aina paikalla tarvittaessa. Jostain syystä se on usein helpompaa kuin olla aina paikalla poikaystävän elämässä. Ystävyyssuhteet kantavat yleensä vuosikausia riidoista tai erimielisyyksistä huolimatta. Mutta jos poikaystävän kanssa menee sukset ristiin, suhteen jatkaminen saattaa olla paljon haastavampaa. Vanha sanonta “miehet vaihtuvat, mutta ystävät pysyvät” pitää aika hirmu hyvin paikkansa.

Opiskellessamme tai töitä tehdessämme meidän odotetaan olevan tunnollisia, ahkeria, ja mielellään vähään tyytyviä. Sitähän me myös kahdeksasta neljään työmaailmassa olemme, olosuhteiden pakosta. Jos alkaisimme laiskotella työpaikalla ja sanoisimme pomolle ärräpäitä palkkaneuvottelussa, tai vaihtoehtoisesti jättäisimme koulut kesken luultavasti jäisi se makaronipussikin ostamatta.

Mutta kun illalla raahaudumme kotiin sängyn päälle tuijottamaan telkkarista suosikki sarjaamme, olemmeko samoja ihmisiä kuin töissä, koulussa, treffeillä tai kavereiden kanssa kahvilassa? Luultavasti emme ainakaan täysin. Kukaan tuskin on niin rohkea, että uskaltaa näyttää julkisesti ne kaikkein omituisimmat tapansa. En minä ainakaan viitsisi alkaa halailemaan ja höpöttämään pehmoeläimille jos tietäisin jonkun muun näkevän.  Ja tuskin edes olen ainoa joka niin tekee. Jotkin asiat haluaa jakaa vain oman itsensä kanssa.

 Kotona Saarelaiseni olikin valmistanut minulle ruokaa, jonka nälkäisenä keskustamatkaajana otin iloisena vastaan. Syötyämme ruoan ja makeat hautauduimme molemmat peiton alle kirjojemme kanssa. Siinä se sitten jo olikin. Minun yrittäessäni uppoutua neiti Jonesin  pohdintaan miehistä, Saarelaiseni halusi jakaa oman kirjansa parhaat palat kanssani. Kun vastaukseni hiljenivät lopulta pelkiksi ynähdyksiksi, puhuminen vaihtui jalka- ja käsipeliksi. Jalat työntyivät päälleni ja varpaat kutittelivat pohkeitani. Kädet kietoutuivat sormieni ympärille, ja minä sain taas hienon syyn tiuskia “Don’t” sanaa ja kiskoa käsiäni pois. Välillä mietin, että onko vika minun oman tilan kaipuussani vai hänen läheisyyden kaipuussaan.  Lopulta pakenin suihkuun ja lorotin vettä vähintään puoli tuntia. Viedessäni vuodevaatteita parvekkeelle tuulettumaan, hän oli heti auttamassa, ja nytkin kirjoittaessani hän tulee seisomaan selän taakse ja kyselee miten kirjoittaminen sujuu. Perjantaina viemme kissan äidilleni hoitoon matkan ajaksi, ja näen taas pitkästä aikaa toisessa kaupungissa asuvia ystäviäni. Sinne en mene minä yksin, vaan me. Unelmien poikaystävä?

Sain äsken sanottua, että tämän kirjoittaminen on minun oma tilani, jota minulla ei fyysisessä mielessä juuri nyt ole.   
Vielä puoli viikkoa, toivottavasti homma sujuu paremmin, kun saamme molemmat tilaa ympärillemme.

Puoli vuotta sitten tapasin tämän minun mielestäni maailman suloisimman miehen. (ja suloisen muutaman muunkin mielestä…)  Se tapahtui pikkujoulujuhlassa, joka osoittautui odotuksiani kansainvälisemmäksi. Kielitaitoni, joka jo oli ikiruosteessa,  sai pelastuksensa, ja niin sai myös minun rakkauselämäni. Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin olin nimittäin julistanut miehet pannaan pitkäksi, pitkäksi aikaa. Toivottavasti onnekseni, löysin tonttulakki päässään hoipparoivan "sielunkumppanin" , jonka kanssa koin mitä kummallisimpia matkoja ympäri Eurooppaa, sain hirmuisesti uusia kokemuksia ja ehkä vielä enemmän järkytyksiä. Kuinka moni mies oikeastaan houkuttelee tytön mukaansa Tukholmaan seuraavaksi viikonlopuksi -ekoilla treffeillä?

Kun kouluvuosi oli lopuillaan, kaikki vaihto-opiskelijat totta kai palasivat takaisin omiin maihinsa. Ne päivät olivat täynnään herkkiä hetkiä. Tämä Saarelaiseni halusi viedä minut mukanaan tutustumaan hänen maahansa, hänen perheeseensä ja ystäviinsä. Ja niinpä me päätimme odottaa, kunnes minä olisin valmis lähtemään visiitille. Kyse ei tietenkään ollut kuin muutamasta viikosta, jotka minä halusin viettää omalla maaperälläni. Vaihtareiden vuokrasopimukset loppuivat kuitenkin aikanaan, ja mies muutti minun tyköni. Jännitin miten meille kävisi. Itseni tuntien tiesin, että tarvitsen omaa tilaa, ja silloin tällöin aikaa omien "tyttöjen juttujen" tekemiseen pelkästään omassa hyvässä seurassani. Se on hankalaa kahden tytön solussa, johon lisäksi ovat majoittuneet molempien poikaystävät. Mutta kaikki alkoi hyvin. Ja tämä on tilanne, josta lähdetään nyt. Vaikka takapakkeja ja epäilyksiä tippuu niskaan aina kun sitä vähiten tuntuu odottavan, on myös hyviä hetkiä. Yhdessä asuessamme olen oppinut valtavasti uutta ihmisestä, jonka kanssa olen opetellut jakamaan sänkyni ja aamuteeni. Kaikki asiat eivät tietenkään ole olleet, eivätkä  koskaan tule olemaan hyviä. Kuten lause "mies ja pelottava homomies", jonka alle ainakin minun Kyproslaiseni sulautuu sataprosenttisesti.

Nykyajan miehet ovat jo edistyneitä siinä, että tietävät naisen olevan muutakin kuin kodinkone, lapsensynnytyskone ja maatilkkujen ja kartanoiden sekaan kuuluvaa omaisuutta. Näin ei kuitenkaan ollut sata vuotta sitten. Nykyajan "naisasia" (feminismin rinnalla) ovat homo- lesbo- ja biseksuaalit heteroiden hallitsemassa maailmassa.  Tätä "homofobiaa" kohtaa kuitenkin enemmän miesten kuin naisten keskuudessa.  Tuntevatko nämä miehiset miehet itsensä jollain tavalla uhatuiksi yhä yleistyvän naisellisen miehen rinnalla? Onko kyseessä pelkkä tottumus, vai kahden eri alalajin - joskin pienimuotoinen - valtataistelu?  

Kyproslainen ja minä kävimme tänään elokuvissa ja kotimatkalla kävimme pitkän keskustelun näkökulmistamme erilaisuuteen. Pääasiassa homoihin. Minä paremmasta maailmasta haaveileva ja sen eteen pieniä tekoja tekevä otin kovin raskaasti hänen näkökulmansa, jonka mukaan homoseksuaalisuus on luonnotonta, eikä hän ainakaan haluaisi sellaisia lähelleen. Hänen mielestään koko juttu on okei, kunhan sellaiset ihmiset pysyvät kaukana hänestä. Tuollaisella mielipiteellä ei muuten olisi ainakaan minulle mitään arvoa, ellei samoinajattelijoita olisi tässä maailmassa tuhansia muitakin. Se on jotain, mikä vetää mielen helposti matalaksi. Monia homoseksuaaleja tuntevana (muutama erittäin läheinen ystäväni esimerkiksi) otin jutun aika raskaasti. Jos mies ei hyväksy homoseksuaaleja, eikö se silloin tarkoita ettei hän myöskään hyväksy joitain ystäviäni?  Ystävät ovat kuitenkin jotain, mitä nainen tarvitsee pysyäkseen oikealla raiteella.  

Bussissa keskustelumme jatkui keskikäytävällä itkevien lasten kautta siihen, jos hänellä olisi poika, joka olisi homo. Mies vastasi, että silloin hän syyttäisi itseään. Olisiko sillä tosiaan väliä, tuoko poika kotiin tyttöystävän vai poikaystävän?  Minusta on äärettömän surullista ajatella, että omaa lastaan ei voisi hyväksyä sellaisena kuin hän on.  Silti vaikka itse en koskaan haluakaan lapsia.

Lisäksi miehen ajatusrasismi ei pysähtynyt pelkästään homoihin, vaan myös Turkkilaiset (mikä on ymmärrettävää sen puolesta, että kaikki hänen maassaan viimeisen parin vuoden aikana tapahtuneet raiskaukset ovat Turkkilaisten siirtolaisten tekemiä, he varastavat koska eivät kehnon koulutuksen vuoksi voi saada työpaikkaa, ja harrastavat muutenkin väkivaltaa erityisesti naisia kohtaan) , ja huivia pitävät muslimit ovat samalla listalla. Tämän kaiken takana kulkeva henkilökohtainen ihmettelyn aiheeni on, miksi tällainen hippityttö on retkahtanut - joskin komeaan -  puolirasistiin?